Tarinani uistimien takaa.

Aloitetaan kliseellä, kalastus on intohimoni. Uskoisin sen olevan itsestään selvyys, enhän muuten uistimia tekisi. Turha varmaan käydä läpi koko uistin valmistukseni historiaa, sanotaan vain, että olen tehnyt niitä todella kauan. Kerran jopa ihan päivätyönä, kymmenen vuoden ajan. Nykyään vietän aikaa verstaalla enimmäkseen talvisin.

Motivaationi uistimien valmistukseen on yksinkertainen. Tykkään tehdä niitä. Maailma on täynnä todella hyviä uistimia, ei niitä sen takia tarvitse tehdä, uistimen valmistaminen on vain pirun kivaa hommaa ja on mukava haastaa itseä keksimään jotain uutta ja ylittämään itsensä siinä. Se on palkitsevaa.

Uistimista sen verran, että hylkäsin puun runkomateriaalina. Uistimeni rungot ovat vaahdotettua abs muovia. Se on vielläpä kierrätettyä. Syyt siihen on selkeät. Se on tasalaatuista, kestävää ja varmasti vettymätön materiaali. Ennemmin tai myöhemmin uistimeen tulee hampaasta reikä. Runko on läpi abs muovia, joten vuotojen vaaraa ei ole. Rungot valmistetaan valamalla ja Suomessa. Painotuksen poraan itse.

Uinnissa tärkeintä on uistimen helppokäyttöisyys. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että et oikein pysty käyttämään viehettä väärin. Kelaat sitä hitaasti, nopeasti, nykien tai uitat vavalla. Se ui aina.

Ulkonäkö. Olen työskennellyt paljon edesmenneen Erkki Virolaisen kanssa ja ollut hänen opissa. Olen myös valmistanut E.V. Truttaa. Erkki oli (ja on edelleen) mun mielestä maailman taitavin ja inspiroivin uistimen valmistaja. Kertakaikkisen mahtava mies kaikin puolin. Ei siis ihme, että Erkiltä opittu käsiala on vahvasti myös mun uistimissa. Pensseleillä maalattu raidoitus yms. tekee myös jokaisesta uistimesta uniikin. Toista samanlaista ei ole. En siis käytä juurikaan sabluunoita.

Yksi mun lemppariuistimia on vanha Westins Jätte. Totuuden nimissä se ei ole koskaan ollut mulle mitenkään erityisen pyytävä uistin. Se kuitenkin teki nuoreen mieheen aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Nyt on hyvä muistaa, että se oli aikaa ennen isoja uistimia tai jerkkejä. Se oli ihan mielipuolisen kokoinen ja brutaalin näköinen, kirveellä veistetty. Joskus niitä maalailin uudestaan ja piru, että niistä sai hienoja. Se rujo muoto ja kuitenkin nätti maalaus. Siinä oli jotain ristiriitaisen hienoa. Sitä samaa ajatusta käytän omissa uistimissa. Vai voiko joku sanoa tosissaan, että uistimieni muoto olisi jotenkin kaunis.

Värimaailma mulla on aina ollut jopa liiankin isolla skaalalla. Taloudellisesti olisi varmasti kannattavaa keskittyä pienempään värikartaan, se helpottaisi montaa asiaa, mutta kun ei... Mun on tosi vaikea pysyä suunnitelmassa. Jos pitäisi maalata kuusi samaa väriä niin aika herkästi yhden kohdalla ajatus on harhaillut jonnekkin äänen kantamattomiin ja sekoiluvaihde on päällä, lopputuloksena taas tuli yksi uusi väri lisää.